Vakavaa funtsintaa keittiössä

Tämän päivän postausaihe kumpuaa keittiöstä. Se ei kuitenkaan liity keittiön sisustukseen kalustevalintoineen, pienesineineen ja tekstiileineen. Ei. Vaan siihen, millaisia raaka-aineita kaapeissamme säilytämme, mitä niistä valmistamme ja minkälaista ruokaa lautasilta suuhumme hotkimme. Pointteina paljon tärkeämpiä, kuin yksikään sisustuselementti.

Eilen olin päättänyt seurata MTK:n Senaatintorilla järjestämää mielenosoitusta ja siihen liittynyttä traktorimarssia. Oikeastaan olen aina tiirannut maanviljelystä kertovia uutisia, mutta ahminut nyt tällä viikolla erityisen tarkasti aiheeseen liittyneitä kirjoituksia ja lukenut marssille valmistautuneiden maanviljelijöiden tarinoita. Mielenosoitusta seuratessa menikin kolmatta tuntia ja tietokoneen ruudulla pyöri samaan aikaan useampi livelähetys paikanpäältä. Asia on minulle tärkeä ja niin sen pitäisi olla kaikille muillekin tätä tekstiä lukeville.

Meillä niin äiti kuin isäkin ovat lähtöisin maalaistaloista, mitä myöten kumpuaa minunkin mualaisuuteni. Maatilalla en ole kasvanut, mutta maaseutu on iskostunut minuun niin syvälle kuin olla ja voi. Lapsuuskotimme molemmin puolin löytyvät navettatilat, joissa ei valitettavasti enää sorkkia viuhu. Vähän kaukaisemman naapurin ansiosta olemme kuitenkin saaneet nauttia kesät ammuista, kun lämpimien kelien myötä on tilan hiehot kuljetettu kesänviettoon vanhempieni takapihan kupeesta alkavalle pellolle. Kesä on startannut aina siitä hetkestä, kun hiehot ovat rynnänneet pitkin tannerta.

Pienempänä olen saanut juosta mukana niin mummolan mailla kuin äidin viljelyä harjoittaneiden sisarusten pelloilla. Ei minusta varmasti suurta apua ole ollut pottutalkoissa saati viljankorjuussa (miksi aina juuri ne paalit piti nakata kyytiin, joista justiinsa oltiin saatu hieno maja kasattua?), mutta noissa hommissa on istutettu tähänkin tyttöön perusarvojen siemen ja kunnioitus maatilojen sitovaa elämänalaa kohtaan. On seikkailtu serkkutyttöjen kanssa navetoissa, piirretty luonnoksia lehmistä, seurattu lypsyprosessia ja valittu omia nimikkolehmiä. On pelätty tädin mullikoiden sorkkia, luotu lantaa kumpparit paskassa ja väistelty paljon varoiteltuja lietealtaita. Näiden pienten kokemusvälähdysten lisäksi ovat vanhempien, isovanhempien ja sukulaisten konkreettiset kuvaukset maatilan elämästä rakentaneet itselle peruskuvan siitä, millaista tilallisten arki on.

Eilisiä lähetyksiä seuratessani tulin kovin surulliseksi, epäuskoiseksi, ahdistuneeksi ja vihaiseksikin. Miten nykyaikana jaksetaankin nostatella somekohuja vaikka minkälaisten pilipalijuttujen vuoksi, mutta perusasioiden annetaan syöksyä tällaisen kuilun partaalle? Miksi, miksi ja miksi? 

Mikäli siellä joku nyt raapii päätään, että mistähän tässä koko jutussa on kyse, suosittelen katsomaan eilisten Kymmenen Uutisten alkulähetyksen, klik. Aihe oli tiivistetty olennaiseen ja diagrammikuviot olivat karmaisevan konkreettiset. Miehen kanssa katsoimme ykkösuutiseksi nostettua juttua suut auki. Suostuisitko sinä 50 %:n palkanalennukseen ja kymppitonnin vuosituloon maanviljelijän työnkuvalla? Puhumattakaan siitä, että saisit tuon kitupalkan vielä monta kuukautta myöhässä? Ei hemmetti! Ja vielä viitsitään keskustelupalstoilla vittuilla viljelijöille elintärkeistä traktoreista ja käsketään lopettamaan isoja investointeja vaatinut, mutta kannattamaton bisnes. Siis oikeasti! Mihin tämä yhteiskunta on mennyt?

Huomaatte varmasti, kuinka tämä nostattaa minulle tunteita pintaan. Eilen mielenosoitusta seuratessani ja asiaa pohjamutia myöten miettiessäni en voinut kuin itkeä. Tuntuu tosi pahalta. Maanviljelijät on pakotettu yhä haasteellisempien olosuhteiden ohessa sairaalloiseen byrokratiaan ja tukiviidakkoon, jossa yksikin väärä tai myöhästynyt merkintä voi johtaa koko vuoden tulomenetykseen. Sitten kun viranomainen mokaa tuhatkertaisesti pahemmin, pitäisikin vain hyväksyä lämpimät pahoittelut ja that's it? Toivon sydämeni pohjasta, että ne ketkä pystyvät isoja peliliikkeitä päättämään ja tekemään maanviljelijöiden hyväksi, tekisivät ne nyt. Pipertelyt ei auta pätkääkään, tarvitaan oikeasti radikaaleja ratkaisuja.

Ja me, ketkä emme isoja kihoja ole, voimme olla kuin nämä kahvinpavut. Vaikka yksi papu on pieni ja vähän, yhdessä niistä kertyy nopeasti jo kulhollinen. Vaikka kauppareissulla saattaisikin tuntua siltä, ettei omilla valinnoilla ole merkitystä, kyllä niillä on. Meillä on tähän saakka käyty kaupassa fiiliksella, joskin suomalaiseen myönteisesti suhtautuen. Nyt siihen kuitenkin tulee muutos. Päätimme miehen kanssa, että meille ei osteta enää yhtäkään sellaista ulkomaalaista ruokatarviketta, jonka saisi kotimaisena. Maksakoon vaikka kuinka paljon enemmän, mieluummin tingitään ostosten määrästä.

Suosi suomalaista, joohan!