Kiitollinenko?

Kunpa pankkikortin häviäminen ja puhelimen hajoaminen olisivat jääneet tämän viikon ainoiksi takaiskuiksi. Edellisen postaukseni hyvän viikon aihe tuntuu nyt jopa ärsyttävän ilakoivalta. Miksikö? 

Täällä tapahtui toissapäivänä kamala onnettomuus. Takaapäin ajanut auto ajoi aamukävelyllä olleen ukkimme ja hänen tyttökaverinsa päälle. Jalkakäytävällä. Kovalla vauhdilla. Ukki joutui sairaalaan ja lähes kymmenen vuoden ajan elämässämme ollut varamummo menehtyi. Surun keskellä olen todella vihainen. Ei näin voi tapahtua. Ei näin saa tapahtua! On hirveän ristiriitaista olla kiitollinen ukin hengissä pysymisestä kun hänen kanssaan arkensa jakanutta kaveria ei enää ole. Niin väärin. Niin turha ja epäoikeudenmukainen onnettomuus! :'( Toivon sydämeni pohjasta, että yhdeksänkymppinen ukkimme vielä kuntoutuisi tolpilleen ja saisi elämänilonsa säilytettyä. ♥

En ole kertonut teille, että lähipiirissämme sattui myös toinen paha onnettomuus, tasan kolme viikkoa ennen tätä. Siinä ei onneksi ihmishenkiä mennyt, mutta jälki oli karua. Tuntuu epätodelliselta, miten ennalta-arvaamattomasti ja silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua. Tällä hetkellä taidan olla maailmalle todella vihainen, enkä ole pystynyt ristimään käsiä yläkertaan päin ollenkaan. 

Ajatukset kiertävät myllyn lailla samaa kiertorataa ja olen viime päivät potenut pistävää pääkipua. Hitto, miten silmittömän epäreilua elämä on! Pakko tästä on jotenkin nousta eteenpäin. Onneksi meillä on suuri ja tiivis lähisuku jakamassa tapahtuneita.

Sellaista tänne. Pitäkää huolta toisistanne älkääkä jättäkö toiseen päivään vierailuja, jotka voisitte tehdä jo tänään. Tämä päivä voi olla viimeinen.